Loving Vincent – täysin ainutlaatuinen taiteilijaelokuva

Loving Vincent on maailman ensimmäinen kokonaan öljyvärimaalauksin toteutettu koko illan elokuva. Elokuvan kaikki 65 000 ruutua ovat öljyvärimaalauksia, joita yhteensä 115 taiteilijaa on työstänyt kuuden vuoden ajan. Jokainen otos on tehty siten, että ensin on maalattu otoksen ensimmäinen ruutu öljyvärimaalauksena, sen jälkeen seuraavat ruudut on maalattu yksi toisensa perään ensimmäisen maalauksen päälle. Elokuvan valmistuttua heillä ei siis ole ollut käsissään 65 000 maalausta, vaan yhtä monta kuin elokuvassa on otoksia. Taiteilijat jäljittelevät maalauksissa Vincent Van Goghin tyyliä.

Elokuvan tapahtumat alkavat noin vuosi Vincent van Goghin kuoleman jälkeen. Vincent oli ahkera kirjeiden kirjoittelija, mutta posti ei ole onnistunut toimittamaan hänen viimeiseksi jäänyttä kirjettä veljelleen Theolle. Postitoimiston johtaja Roulin antaa pojalleen Armandille tehtäväksi lähteä toimittamaan kirje henkilökohtaisesti perille.

Armand ei erityisemmin pitänyt isänsä edesmenneestä ystävästä Vincent van Goghista, mutta lähtee etsimään kirjeelle vastaanottajaa. Vastaanottajaa etsiessään hänelle alkaa selvitä erikoisia ja ristiriitaisia asioita Van Goghin viimeisistä päivistä ja hän päättääkin selvittää niistä totuuden. Kaikki tapahtumat tapahtuvat noin parin päivän sisällä. Lisäksi elokuvassa käytetään runsaasti takaumia.

Loving Vincentin juoni ei ole erityisen kiinnostava. Juonimekanismina on tyypillinen whodunnit-rakennelma. Katsojan mielenkiintoa kantaa ennen kaikkea se, että henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja ne on hyvin esitetty. Ääninäyttelijöinä ja taiteilijoiden malleina toimii muutamia melko tunnettujakin näyttelijöitä, kuten Jerome Flynn (Game of Thronesin Bronn) ja Chris O’Dowd (The IT Crowd).

Mutta pääosassa Loving Vincentissä ei tietenkään ole yksikään näyttelijöistä. Pääosassa on elokuvan aivan poikkeksellinen ja henkeäsalpaavan upea visuaalinen maailma. Van Goghin perintö herää ennennäkemättömällä tavalla eloon.

Clint Mansellin musiikki ansaitsee erityismaininnan. On vaikea kuvitella sopivampaa säveltäjää tähän elokuvaan. Hän on luonut äänimaisen, joka sopii täydellisesti yhteen Van Goghin traagisen henkilön ja hänen mullistavan taiteensa kanssa.

Tähtinä tämä elokuva olisi mielestäni 4/5. Heppoista juonta paikkaa aika mainiosti näyttävä visuaalisuus, kauniit sävellykset, loistava näyttelijäntyö ja taitava ohjaus (Dorota Kobiela ja Hugh Welchman). Katsoisin uudestaan ja mielellään isolta kankaalta.

Kiitokset Jalasjärven Kinolle ja Mikko Jokipiille ennakkonäytöksestä.

Mainokset

MÄNTTÄ OSA 2: Munaa, tilaa.

Linkki: Osa 1

XIX Mäntän kuvataideviikot 15.6.-31.8.2014
Avoinna joka päivä klo 10-18.

Poptaidenäyttelyn lisäksi Serlachius-museoiden uudessa Gösta-paviljongissa tilaa saivat mm. Eija-Liisa Ahtila, Riiko Sakkinen ja Pirjetta Brander.

Branderin suhteen mokasimme. Hänen videoteoksensa ’Mielen tasapainolajit’ esitetään Göstassa joka päivä klo 12. Olimme paikalla hyvissä ajoin, mutta emme muistaneet tuota esitysaikaa. Aulassa seisoskellessamme tajusin että screenillä näkyvä teksti näytti tutulta ja sehän oli runoilija Janne Nummelan tekstiä. Sillä hetkellä tajusin teoksen Branderin teokseksi, koska olin kyllä kuullut siitä aikaisemmin. Tajuamisen hetkellä teos oli kuitenkin pyörinyt jo vartin, joten emme enää menneet katsomaan sitä. Tämä harmitti todella, sillä olen pitänyt niistä Branderin töistä mitä olen nähnyt ja itse asiassa olen kerran tehnyt Jyväskylässä performanssin, jossa hauskasta sattumasta johtuen Pirjetta Branderin videoteos heijastui päälleni kun esiinnyin.

anarkismionnainen

[’Anarkismi on nainen’-performanssi Äkkigalleria 12:ssa 26.11.2011. Kuva: Anna Ruth. Videoteos: Pirjetta Brander: Kiirastuli.]

Eija-Liisa Ahtilalta oli iso videoteos nimeltä ’Tutkimuksia Draaman Ekologiasta 1″. Tai se oli siis ”nelikanavainen liikkuvan kuvan installaatio ekologisesta tarinankertomisesta ja pyrkimyksestä dialogiin toisten elollisten organismien kanssa.” Suomeksi sanottuna näyttelytilassa oli neljä isoa valkokangasta aseteltuina kuin huoneen seiniksi ja niihin heijastettiin jokaiseen omaa videofeediään. Nelikanavaisuutta käytettiin teoksessa todella upeasti. Kaikkein ilmeisintä kikkaa, kävelemistä ruudusta toiseen, käytettiin säästeliäästi, mutta usein vastakkaisten tai vierekkäisten kuvien sisältö toimi tosi komeasti hyödyntäen joko ristiriitaisuutta tai vahvistusta. Yleisölle oli pienet selkänojattomat istuimet keskellä tilaa ja niissä oli luontevaa kääntyillä katsomaan eri kuvavirtoja. Kuvaa oli vaivatonta seurata, sillä ei pyritty häiritsemään katsojaa eikä tarkoituksena ollut tuottaa niin paljon kuvamateriaalia samanaikaisesti, ettei sitä pystyisi seuraamaan. Tärkein seuraus tästä järjestelystä oli mielestäni tilallisuus ja erikoinen kokemus siitä, että toisaalta oli melkein kuin olisi ollut itse luonnon keskellä, luonnonkuvineen ja -äänineen (äänimateriaali koostui ennen kaikkea tuulesta, näyttelijän äänestä ja lintujen laulusta), mutta toisaalta käsikirjoittu teksti, jota Kati Outinen esitti, muistutti koko ajan siitä, että tässä ei nyt olla luonnossa vaan analysoidaan sitä. Teos antoikin hyvät lähtökohdat joko ihan vain ottaa vastaan taiteilijan analyysiä tai tehdä omaa sen rinnalla. Teoksen katsoja, vastaanottaja, osallistuja istui keskellä teosta ja teos oli kaikkialla, teoksessa istuttiin sisällä. Tämä sai aikaan aivan toisenlaisen teos-katsoja -suhteen kuin mihin tavallisesti on totuttu. Varmaan joku voi suhtautua kuin taidenäyttelyn seiniin, mutta itse koin näin. Tämänkin teoksen haluaisin kokea vielä uudestaan. Puhuimme siitä pitkään ja olimme kaikki tosi vaikuttuneita, mutta en muista tekstisisällöstä enää paljoakaan.

Ahtila3
[Kuva: Kristallisilmä Oy – Chrystal Eye Ltd, Marja-Leena Hukkanen]

Tuo kuva on hyvä siirtymä, koska mies hyppää munan muotoisena.

”Taiteilija Riiko Sakkinen luo paviljonkiin kuvitteellisen museon, Museum of No Artin. Jotain kuitenkin puuttuu: tässä museossa ei ole lainkaan taidetta. Hieno näyttelykatalogi esittelee kyllä MuNA:n fiktiivisen johtokunnan, kuraattorin, sponsorit ja museokaupan tuotteita.

MuNA:lla on oma logo, Facebook-fanisivu, Twitter-tili ja näyttäviä julisteita. Niiden lisäksi taidetta ei löydy mistään. – MuNA on dystooppinen museo, jossa taiteella ei ole merkitystä. MuNA:ssa tärkeintä ovat raha, valta, brändi ja kävijämäärät, Sakkinen kertoo.”

Sakkisen installaatiossa kiinnostavimpia asioita minulle olivat se, että hän ei ollut itse valmistanut näyttelyynsä mitään vaan tilannut kaiken joltain muilta, hän oli siis tosiaan museonjohtaja ja kuraattori enemmän kuin taiteilija, siinä mielessä, mutta tietenkin hän oli ennen kaikkea taiteilija, koska teos on käsitetaiteellinen kokonaisuus, ja toinen kiinnostavin asia oli se, ettei teosta varsinaisesti tarvitse nähdä kokeakseen sen. Näiden kahden seikan ristiriita (taiteilija museonjohtajana, mutta teosta ei tarvitse nähdä, eli siitä ei joudu välttämättä maksamaan) on minulle se olennaisin, kun en museomaailmaa hirveästi tunne. Voisiko olla mielekästä tarkastella joitakin muitakin museoita museonjohtajiensa kokonaistaideteoksina? Tällainen analyysitapa voisi tuottaa jotakin sellaista tietoa ja näkökulmaa, jota ei muilla keinoin voida tuottaa. Ja toisaalta, museoiden tavaramyynti voidaan myös nähdä tämän kokonaistaideteoksen osana.

Munataulut
[Kuva: En löytänyt kuvaajan tietoja. Oikeudet kuulunevat siis Serlachius-museoille]

Munamuseon johtokuntaan on tietysti valittu jos jonkinlaista fiktiivistä ilkiötä Amerikan psykosta Willy Wonkaan, mutta paljon kiinnostavampaa on, että kuraattoriksi on merkitty Sinkkuelämää-sarjan Charlotte (ja arkkitehdiksi jokin perverssi animehahmo). Samoin tietysti yrityskumppaneiksi on merkitty Terminator-elokuvien Cyberdyne Systems, joka kehittää Skynetin; Omni Consumer Products RoboCop -elokuvista; Tyrell Corporation Blade Runnerista; Umbrella Corporation Resident Evil -peleistä ja -elokuvista sekä Weyland-Yutani Corporation Alien-elokuvista ja -peleistä. Johtokunta ja muut henkilöt ovat siis hieman monipuolisemmasta genretaustasta, mutta yhtiöt ovat kaikki scifi-puolelta ja hieman dystooppiselta puolelta sieltä.

Mielestäni käsitetaiteen näkökulmasta kiinnostavin näistä yrityskumppaneista on Omni Consumer Products, koska fiktiivisen RoboCop-firman lisäksi on tämän niminen, oikeasti olemassa oleva yritys, joka valmistaa ja myy elokuvissa ja tv-sarjoissa esiintyviin fiktiivisiin tuotteisiin perustuvia tavaroita, esimerkiksi Tru Blood -juomaa. Sitä olisi kenties siis houkutus tarkastella samankaltaisena käsitetaideteoksena kuin Museum of No Artiakin ja samalla se tuo koko teokseen uuden metatason, mutta mahdollistaa myös monia muita tulkintasuuntia, koska se ei rajoitu tuotteissaan ainoastaan fiktiiviseen Omni Consumer Products -yhtiöön, vaan myös monien muiden viihdebrändien fiktiivisiin tuotteisiin. Museothan tekevät tietysti samaa: heillä ei ole ainoastaan ”omaa tuotettaan”, eli taidenäyttelyitä, vaan heillä on myynnissä tavaraa, muiden valmistamia kaupallisia tuotteita, matkamuistorihkamaa jne. Tästä aukeaa kiinnostavia kysymyksiä toimeentulosta. Esimerkiksi ihan se, että pitäisikö museoiden mieluummin myydä asiakkaille taidetta kuin Coca-Colaa, jotta Coca-Cola Company ei söisi taiteilijoiden ruokaa. Tai: onko taiteilijoiden toimeentulo lainkaan relevantti kysymys, mitä tulee museoiden toimintaan. Pitäisikö sen edes olla. Minä en tiedä.

MÄNTTÄ OSA 1: SuperPoppia ja omien makuvalintojen pohdintaa

XIX Mäntän kuvataideviikot 15.6.-31.8.2014

Avoinna joka päivä klo 10-18.

En ole aikaisemmin käynyt Mäntän kuvataideviikoilla. Ja vaikka tänä vuonna olin hyvin kiinnostunut myös Pekilon päänäyttelystä (Hetkinen), eniten odotin Serlachius-museo Göstan SuperPop!-näyttelyä.

Tämäkin aihe sopii äkkiseltään ajatellen vähän huononlaisesti tähän Inkluusio-blogiin, koska näyttelyissä on aika vähän sellaista taidetta, joka haastaisi taidekäsitystäni tai saisi pohtimaan makuni rajaavia ominaisuuksia. Olin tietenkin väärässä. Palaan siihen tuonnempana.

Vastaanottokykyni oli lievästi vaarantunut, sillä edellisenä päivänä olimme käyneet päiväseltään Oulussa, mikä tekee ajokilometreissä n. 666 ja olimme lähteneet sinne viideltä aamulla, mikä tekee yöunitunneissa noin 4, ja tietenkin Mänttäänkin oli lähdettävä aikaisin, jotta siellä ehtisi kierrellä tarpeeksi emmekä edes ehtineet. Kuvataideviikoilla riittää helposti katseltavaa ainakin kahdeksi päiväksi. En tosin osaa arvioida onko kahden päivän kattavampi kierrostelu parempi kuin yhden päivän intensiivisempi vastaanotto, mutta jälkimmäisen osalta minulla on kokemusta ja voin todeta sen aivan hyväksi tavaksi.

2014-08-02 14.26.22

Tykkäsin tästä näyttelystä niin paljon, että ostin tämän kauhean kalliin kirjan, joka esittelee näyttelyn ja sen teokset. Odotukset näyttelyä kohtaan olivat oikeastaan yllättävän alhaiset, koska en tiennyt että näyttely on kansainvälinen. Suhtauduin uteliaasti siihen, millaista pop-taidetta Suomesta on mukaan kuratoitu ja varovasti odotin vaikuttuvani joistakin Jani Leinosen töistä, mutta kun kävelin portaat alas Göstan isoon näyttelytilaan, niin ensimmäisenä näin Damien Hirstin Terminator-henkisen hopeaveistoksen ”Hymn: the Dream is Dead” (kuva alla).

2014-08-02 14.58.50

Katselin ympärilleni aika epäuskoisena, mutta pikkuhiljaa minulle alkoi hahmottua, että näyttelyssä oli tosiaan mukana useita töitä Damien Hirstiltä, Andy Warholilta, Roy Lichtensteinilta jne. Tunnen itseni huonosti informoiduksi ja hieman maalaiseksi (joita molempia olen/olin), kun jälkikäteen ajattelen tuota yllätystä ja sen aiheuttamaa lapsekasta innostustani, jonka uskoakseni huolellisesti peitin. Kuten näkyy tässä kuvassa, jossa olen aivan pokkana & muina miehinä Lichtensteinin Mystical Paintingin edessä.

2014-08-02 15.06.39

Hieman yllättäen seuruettamme puhutti jälkikäteen eniten tämä teos.

2014-08-02 15.09.49/p>

Näyttelysalin lattialle oli aseteltu suuren ruudukon muotoon värikkäitä kylpyhuonevaakoja. Teoksen päällä sai kävellä. Vaakoja oli manipuloitu siten, että ne näyttivät erilaisia lukemia, toiset enemmän toiset vähemmän. Kokeilin erilaisia tapoja seistä vaa’alla ja nähdäkseni vaaka näytti isompaa lukemaa kun painoa siirsi oikealle jalalle ja pienempää, kun painoa siirsi vasemmalle jalalle. En tiedä oliko niiden tarkoitus tehdä niin, mutta niin ne tekivät. Teos puhutti meitä, koska mietimme että vähän turhan yksinkertaisen oloinen teos, että olisi hyvä kun olisi jotain, mikä avaisi vähän enemmän tulkinta-avaruuksia. Emme nähneet näyttelyssä tämän teoksen teostietoja, mutta tarkistin ne ostamastani kirjasta. Kyseessä on oslolaisen taiteilija Jacob Dahlgrenin teos nimeltä ”Heaven Is a Place on Earth”. Hauskaa että puhuimme itse asiassa kotimatkalla sattumoisin aika pitkään taideteosten nimeämisestä, ja siitä kuinka se aika usein epäonnistuu, kun tämän teoksen kohdalla kävikin niin, että vasta teoksen nimen lukeminen alkoi kunnolla avata tulkinta-avaruuksia. Kenties tämä ei sittenkään vielä ollut se kaikkein syvällisin teos maailmassa, mutta nimen ja teoksen suhde toimi hienosti ja oli mukavaa että teoksen päällä sai kävellä. Jokainen on vapaa manipuloimaan omaa vaakaansa, tai valitsemaan itselleen sopivan vaa’an samaan tapaan kuin identiteetin suhteen tehdään aika paljon yksinkertaisia valintoja. Että sittenkin taivas jota tavoittelemme on yhtä aikaa ”on Earth” ja täysin saavuttamattomissa, koska numero vaa’assa ei tietenkään ketään autuaaksi tee. Ns. ”taivaaseen” se saattaa kyllä toki viedä, kun numero painuu tarpeeksi alas tai nousee tarpeeksi ylös. Manipuloidako kehoa vai vaakaa, vai molempia. Ihan mielenkiintoinen kyllä tämä kahden näkökulman suhteellisuus.

Loistavan Superpopin jälkeen kiertelimme taidemuseon kartanon näyttelyä, jossa oli Suomen taiteen ns. kultakauden teoksia Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmista. Kiertelin näyttelyn aika nopeasti ja kyllästyneesti, en jaksanut innostua oikein mistään. Istahdin penkille odottelemaan seurueen muita ihmisiä ja tajusin että tässähän on nyt kenties kyse yhdestä sellaisesta asiasta, josta Inkluusio-blogissa tulisi olla kyse. Olin innostunut tavattomasti pop-näyttelystä, mutta se oli täysin odotettavissa. Entäs sitten tämä perinteisempi, esittävämpi kuvataide? Miksi en innostu siitä? Tai toisaalta, onko paha asia etten innostu siitä. Tiedän että kykenen tekemään valintoja ja tarkoituksella innostumaan tai olemaan innostumatta asioista. Voin pitää ja olla pitämättä mistä haluan. Voin vaikuttua tai olla vaikuttumatta mistä tahansa.

Onko sillä väliä, että Akseli Gallen-Kallela ei sävähdytä minua yhtään? Haluanko olla aktiivisesti pitämättä siitä, vai enkö vain viitsi tehdä aktiivista valintaa pitää siitä? Epäilemättä kyse on jonkin verran identiteettistrategiasta. Haluanko olla ihminen joka diggaa Lichtensteinista ja Hirstistä, vai haluanko innostua Gallen-Kallelasta. Pystynkö erottamaan jostakin jotakin ”aitoa” tunnetta, sellaista joka ei liity identiteettivalintoihin. En tiedä. Mutta tiedän että tässä kyseisessä tilanteessa minun oli helpompi tehdä valinta olla innostumatta erityisemmin Suomen ns. kultakauden taiteesta, koska taidetarjontaa oli aivan valtavasti eikä vastaanottokykyni tosiaan ollut ehkä kaikkein terävimmillään. Toisessa tilanteessa, jossa tulisin vaikkapa sellaiseen näyttelyyn jossa olisi tarjolla ainoastaan perinteisempää taidetta, olisi tietysti mielekästä tehdä valinta innostua siitä ja etsiä aktiivisesti asioita joista pitää siinä. Haluaisinko siinä tilanteessa identifioitua ihmiseksi joka pitää perinteisestä taiteesta? Se on ehkä vähän vieras ajatus. Mutta haluaisinko identifioitua henkilöksi, joka kykenee löytämään pidettävää ja arvostettavaa mistä taiteesta tahansa? Se kuulostaa jo houkuttelevammalta…

Kokeilevan Kuvataiteen kesänäyttely Ylistarossa 9.-31.7.2014

Kokeileva Kuvataide – ryhmän kesänäyttely Ylistaron Kainaston nuorisoseuralla 9. – 31.7.2014.

Ryhmässä on noin 30 näyttelytoimintaan tottunutta kuvataiteilijaa. Ryhmän ohjaajana toimii taidemaalari Vaula Sippola.

Näyttely on avoinna joka päivä klo 12 – 18.

Vapaa pääsy!

Näyttelyaikana tapahtuvaa:

• 9.7 Avajaiset klo 18 alkaen

• 14. & 16.7
Kesäteatterissa esitys ”Vieraalla maalla” klo 19

• 23.7
Jussi Asu laulattaa, klo 18 alkaen

• 30.7
Jazzit, Late Asun R-fly -yhtye, klo 18 alkaen

Vastaentisöidyllä nuorisoseuralla palvelee kahvio koko näyttelyajan.

Kun hyppäsimme Annan kanssa autoon ja lähdimme hakemaan Marjattaa asemalta, lämpötila oli n. 28°C. Mietin että pitäisi viimeinkin huollattaa auton ilmastointilaite.

Pääsin heti kokeilemaan uutta entistä inklusiivisempaa tapaa katsoa taidetta. Aluksi ajattelin että tämä ei kyseenalaista mitään totuttuja katsantotapojani, koska kyseessä on kokeileva kuvataide, josta olen kiinnostunut jo valmiiksi. Ja niinhän se tietysti olikin. Mutta kokeileva ei tarkoittanut ihan sitä mitä odotin.

Kiertelin näyttelyn pariin kertaan nopeasti läpi ja mietin millaisia menetelmiä töiden tekemiseen on mahdettu kokeilla. Odottelin mahdollisuutta päästä kyselemään asiasta yhdeltä taiteilijoista, joka on entinen kirjoittamisen opiskelijani. Ennen kuin ehdin, Marjatta esitteli minut ystävälleen Vaula Sippolalle, itseoppineelle kuvataiteilijalle, joka on vetänyt kokeilevan kuvataiteen kursseja vuodesta 1993 ja joka tätäkin taiteilijaryhmää on luotsannut. En kysynyt häneltäkään, mutta hän vastasi silti: kokeileva tarkoittaa tässä sitä, että hänen ryhmässään jokainen saa vapaasti kokeilla mitä saa aikaan erilaisilla välineillä. Millaisen sotkun saa aikaan väreillä ja mitä kaikkea voi tehdä kun saa tehdä mitä vaan. Vaulan ajatukset taideopetuksen suhteen taitavat olla hyvin samankaltaiset kuin itselläni, virheiden tekemisen tärkeyttä korostimme myös molemmat. En tiedä onko hän samaa mieltä siitä, ettei virhettä ole usein syytä nähdä virheenä ollenkaan, ehkä on. Upea ihminen ja varmasti mahtava opettaja. Sain sellaisen käsityksen että hänen kurssillaan keskitytään enemmän oman luovuuden ja taiteellisuuden löytämiseen kuin tekniikan harjoitteluun. Näyttelyn teokset olivatkin teknisesti aika kirjavaa tasoa, mutta tekemisen ilo ja luovuuden löytäminen näkyivät kaikista. En itse asiassa kiinnittänyt tekniseen osaamiseen juurikaan huomiota, eikä minulla sellaiseen liene osaamistakaan.

Näyttelyn avannut Seinäjoen kulttuuritoimenjohtaja Leena Kråknäs on ollut tällä samalla kurssilla joskus itsekin ja hänen tunteikkaasta puheestaan olisi aistinut sen olleen hänellä henkilökohtaisesti syvästi merkittävä kokemus vaikkei hän olisi sitä ääneen sanonutkaan. Siitä kai kertoo sekin, että hän tuli avaamaan näyttelynsä kesken kesälomansa (tämän Anna kuuli ohimennen).

20140710-210633-75993651.jpg

En varmaankaan olisi löytänyt tätä näyttelyä, tai lähtenyt sitä katsomaan, ellei yksi näyttelyn taiteilijoista olisi entinen opiskelijani. Veera Kujalan töistä olinkin siksi ennakkoon kiinnostunein. Veeralta on näyttelyssä kaksi pääaiheista työtä.

20140710-210835-76115637.jpg

Pää oli käsittääkseni hänellä yleinen aihe kuvataiteessa (ja miksei kirjoittamisessakin) jo meillä opiskellessaan. Veera on todella taitava teknisesti ja hän osaa vangita päihin ja kasvoihin uskomattoman hienoja erilaisia vivahteita, mutta hänen osaamisensa ei jää pelkkään tekniseen taituruuteen. Hänen työnsä eivät ole missään tapauksessa selitteleviä, mutta ajatuksia ja tunteita ne herättävät. Näin monipuolisessa näyttelyssä hänen pelkistetyt työnsä eivät varmasti ole parhaimmillaan, tai niitä pitäisi jäädä tarkastelemaan pidemmäksi aikaa. Nämä kaksi työtä oli ripustettu ihan lattian rajaan ja olisi aika kutkuttava ajatus mennä joskus vaikka puoleksi tunniksi tuohon lattialle mahalleen makaamaan ja katselemaan näitä päitä. Veeran töissä, ainakin niissä mitä olen nähnyt, päille yleensä tapahtuu jotakin ja se tapahtuminen kuvataan surrealistismin tai ekspressionismin keinoin. Muuta kiinnostavaa (ja kokeilevaa) näissä kahdessa työssä on esimerkiksi se, että ne on tehty kankaan sijaan tapetille.

Mä en käsitä ollenkaan esimerkiksi sitä, miten kasvot kuvataan niin, että katse näyttää olevan alaspäin eikä näytä siltä kuin silmät olisivat kiinni. Vai onko se mahdollistakaan? Onko vain minun tulkintaani että silmät ovat auki? En tiedä haluanko tietää, vai haluanko mieluummin uskoa että tähän liittyy jotakin mustaa magiaa jonka salaisuus on ainoastaan muutamien kuvataiteilijoiden tiedossa.

Tää saattoi olla suosikkini koko näyttelyssä (tosin suosikkia on hyvin vaikea valita, oli niin paljon upeita töitä).

20140710-212858-77338112.jpg

20140710-212857-77337091.jpg

Tuija Palojärvi: ”Kettutyttö”

Tässä on siis jonkinlainen polvillaan oleva päätön enkel’hahmo, jolla on nyrkkeilyhanskat maahan nojaavissa käsissään. En tiedä onko se teoksen tulkinnan kannalta oleellista, mutta kaulasta pystyy kurkistamaan sisään. En tiedä sitäkään mitä kaikkea on mietitty teoksen sijoittelussa, mutta se on mielestäni onnistunut mahtavasti. Valo siivilöityy rakennuksen ikkunoista aika jännästi ja teos näyttää tosi erilaiselta eri kulmista ja eri aikaan. Tämän havainnon pystyi jo parissa tunnissa tekemään. Mistä erityisesti pidän tässä teoksessa on se, että siinä on hyvin voimakasta tematiikkaa, mutta se ei ohjaa tulkintaa mitenkään, eikä tunnu arvottavan. Tai jos se niin tekee, minä en sitä ymmärtänyt. Nähdäkseni kokija on aika vapaa tekemään oman luentansa teoksesta, jos haluaa, mutta teos antaa siihen hyvän tuen. Jos nyt näin voi sanoa. Itse en halunnut lähteä tekemään tulkintaa, vaan mieluiten ihastelin erikoisia ideoita ja teoksen esteettistä puolta (jos siis on olemassa tulkinnasta erillistä esteettistä puolta). Vahvoja symboleita mm. pään puuttuminen, teoksen nimi ”Kettutyttö”, nyrkkeilyhansikkaat, repaleista enkelinsiipeä muistuttava sulkaviritelmä selässä, sekä häämekkoa muistuttava vaate. Niin joo ja tietysti valkoinen väri, materiaalit, valo ja läpikuultavuus. Mustien nyrkkeilyhanskojen kontrasti valkoiseen mekkoon voisi olla kliseinen, tai ainakin osoitteleva, mutta nyrkkeilyhanska ei tarkoita pelkästään väkivaltaa, vaan myös yhdessä sovittua väkivaltaa, joka ei väkivallan määritelmää täytä. Tarkoittaako tämä että avioliitto on väkivaltasopimus, kenties. Ainakin valtasopimus. Emme tiedä onko avioliittoon päädytty ja onko molemmilla iskuja pehmentävät hanskat. Mutta vaikka tulkinnassa pääsisi näistä symboleista pitkällekin, teoksen nimi jää hämmentämään. Diggaan.

Ella Kujalan työt jäivät mieleen myös.

20140710-214935-78575139.jpg

20140710-214936-78576115.jpg

Nämä eivät jääneet mieleen ainoastaan rohkean värienkäytön ja jotenkin vimmaiseniloisten siveltimenvetojen vuoksi, vaan myös siksi, että taiteilija on 13-vuotias. En tiedä onko tämä ikäkysymys julkisessa keskustelussa edelleen ongelmallinen rajanveto. Että missä iässä kyse voi olla taiteesta ja milloin on vielä kyse vähäpätöisemmästä lasten taiteesta. Minä haluan tietysti suhtautua kysymykseen pitäen sitä irrelevanttina. Tässä näyttelyssä taiteilijan ikä oli mainittu, en tiedä olisiko niin ollut syytä tehdä, mutta niin oli tehty. Jonkun silmissä iän mainitseminen voi vähentää teoksen arvoa ja kiinnostavuutta, minun silmissäni luultavasti hieman lisää. En tietenkään ole immuuni tälle tiedolle, valitettavasti. En ole nyt aivan varma oliko Ella Kujala Veera Kujalan sisko, kenties oli. Näissäkin näyttäisi olevan jonkinlaista pääteemaa. Olen näkevinäni kasvojen muotoja, huutavaa suuta. Jotain kauhistuttavaa. Pidän tosi paljon siitä miten Ella Kujala käyttää värejä.

Riikka Kupsalan ”Sonni” oli myös komea.

20140710-223415-81255021.jpg

Samoin Irma Matalamäen ”Alku ja loppu”.

20140710-223937-81577425.jpg

Vuokko Koiviston ”Kesäyö” oli myös kaunis (JA siinä on paljon värejä joista tykkään).

20140710-224321-81801232.jpg

Pääteemaa oli myös näissä Liisa Kuoppalan töissä. Pää oli muuten melkein kaikissa töissä teemana tai osateemana. Kettutytöltä pää puuttui kokonaan.

20140710-225032-82232966.jpg

20140710-225031-82231982.jpg

Nämä nyt ensiajatuksina eilisistä avajaisista. Olin tosi yllättynyt töiden tasosta. Ihan mahtavaa settiä. Aion mennä uudestaan, sillä kaksi tuntia ei riittänyt sekä sosieteeraamiseen, että kaikkiin teoksiin tutustumiseen. Useimmat ulos ripustetuista töistä jäivät vielä tarkemmin tarkastelematta. Ensimmäisenä ajatuksena tuli mieleen, että näyttelyssä on liikaa töitä, kun niitä ei pysty kerralla ottamaan vastaan. Mutta mitä vikaa siinä on, että näyttelyyn pitää mennä toisenkin kerran? Varsinkaan kun sinne on vapaa pääsy.

Tällaisia asioita tapahtuu, kun ihmisille annetaan välineet ja rohkaisua, eikä sanota että noin ei saa tehdä. Hyvää Suomen kuvataiteen päivää!

Lopun tunnelmapalaksi vielä ystävämme Marjatta Ripsaluoma teosten keskellä. Marjatta tiesi sanoa, että nuorisotalon vieressä oleva Kainaston koulu oli se koulu, jota Orvokki Autio kävi. Nuorisoseurantalo oli entisöity todella hienosti, eli näyttely oli saanut tosi komeat puitteet. Oli loistavaa että tuli lähdettyä. Ja oli tosi loistavaa, että pois lähtiessämme huomasimme, ettemme ehtisi viedä Marjattaa asemalle, joten ”jouduimme” viemään hänet kotiin asti. Oli tosi mukava kesäilta taiteen ja hauskojen keskusteluiden parissa.

20140710-225814-82694565.jpg

Inkluusio

En ole aikoihin innostunut taiteesta niin kuin olen joskus innostunut. En ole itkenyt elokuvissa, en ole liikuttunut kyyneliin livemusiikkia kuunnellessa, en ole lukenut kirjaa ja innostunut ajattelemaan että se on parasta mitä ikinä on kirjoitettu.

Nyt aion yrittää ja tämä blogi on sitä tarkoitusta varten.

Toinen motiivi tämän blogin perustamiseen on halu ohjata taidekäsitystäni entistä inklusiivisempaan suuntaan, vähemmän ulossulkevaksi. Sen sijaan että toteaisin että jokin ei ole taidetta (koska siihen kyllä löytyy aina perustelut), haluan löytää jotakin mikä tekee asioista taidetta ja mikä tekee mistäkin taiteesta ainutlaatuista (koska siihenkin löytyy aina perustelut ja ne ovat luultavasti kiinnostavammat ja hedelmällisemmät).

Tarkoitus ei siis ole kirjoittaa taidekritiikkejä, ei välttämättä taidearvostelmia, haluan fiilistellä ja fanittaa, löytää uutta ja hehkuttaa! En piittaa jääviyksistä, enkä hyvästä mausta.

Maantieteellisistä syistä Seinäjoki ja Etelä-Pohjanmaa tulevat korostumaan blogin aiheissa, mutta onneksi monet taidekokemukset eivät ole paikkasidonnaisia, ja onneksi toiset ovat.

Otan mielelläni vastaan kommentteja ja käyn mielelläni keskustelua aiheista joista kirjoitan. Erilaisia vinkkejä, suosituksia ja kutsuja vastaanotan kernaasti myös!

Tervetuloa mukaan.

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.