Kokeileva Kuvataide – ryhmän kesänäyttely Ylistaron Kainaston nuorisoseuralla 9. – 31.7.2014.

Ryhmässä on noin 30 näyttelytoimintaan tottunutta kuvataiteilijaa. Ryhmän ohjaajana toimii taidemaalari Vaula Sippola.

Näyttely on avoinna joka päivä klo 12 – 18.

Vapaa pääsy!

Näyttelyaikana tapahtuvaa:

• 9.7 Avajaiset klo 18 alkaen

• 14. & 16.7
Kesäteatterissa esitys ”Vieraalla maalla” klo 19

• 23.7
Jussi Asu laulattaa, klo 18 alkaen

• 30.7
Jazzit, Late Asun R-fly -yhtye, klo 18 alkaen

Vastaentisöidyllä nuorisoseuralla palvelee kahvio koko näyttelyajan.

Kun hyppäsimme Annan kanssa autoon ja lähdimme hakemaan Marjattaa asemalta, lämpötila oli n. 28°C. Mietin että pitäisi viimeinkin huollattaa auton ilmastointilaite.

Pääsin heti kokeilemaan uutta entistä inklusiivisempaa tapaa katsoa taidetta. Aluksi ajattelin että tämä ei kyseenalaista mitään totuttuja katsantotapojani, koska kyseessä on kokeileva kuvataide, josta olen kiinnostunut jo valmiiksi. Ja niinhän se tietysti olikin. Mutta kokeileva ei tarkoittanut ihan sitä mitä odotin.

Kiertelin näyttelyn pariin kertaan nopeasti läpi ja mietin millaisia menetelmiä töiden tekemiseen on mahdettu kokeilla. Odottelin mahdollisuutta päästä kyselemään asiasta yhdeltä taiteilijoista, joka on entinen kirjoittamisen opiskelijani. Ennen kuin ehdin, Marjatta esitteli minut ystävälleen Vaula Sippolalle, itseoppineelle kuvataiteilijalle, joka on vetänyt kokeilevan kuvataiteen kursseja vuodesta 1993 ja joka tätäkin taiteilijaryhmää on luotsannut. En kysynyt häneltäkään, mutta hän vastasi silti: kokeileva tarkoittaa tässä sitä, että hänen ryhmässään jokainen saa vapaasti kokeilla mitä saa aikaan erilaisilla välineillä. Millaisen sotkun saa aikaan väreillä ja mitä kaikkea voi tehdä kun saa tehdä mitä vaan. Vaulan ajatukset taideopetuksen suhteen taitavat olla hyvin samankaltaiset kuin itselläni, virheiden tekemisen tärkeyttä korostimme myös molemmat. En tiedä onko hän samaa mieltä siitä, ettei virhettä ole usein syytä nähdä virheenä ollenkaan, ehkä on. Upea ihminen ja varmasti mahtava opettaja. Sain sellaisen käsityksen että hänen kurssillaan keskitytään enemmän oman luovuuden ja taiteellisuuden löytämiseen kuin tekniikan harjoitteluun. Näyttelyn teokset olivatkin teknisesti aika kirjavaa tasoa, mutta tekemisen ilo ja luovuuden löytäminen näkyivät kaikista. En itse asiassa kiinnittänyt tekniseen osaamiseen juurikaan huomiota, eikä minulla sellaiseen liene osaamistakaan.

Näyttelyn avannut Seinäjoen kulttuuritoimenjohtaja Leena Kråknäs on ollut tällä samalla kurssilla joskus itsekin ja hänen tunteikkaasta puheestaan olisi aistinut sen olleen hänellä henkilökohtaisesti syvästi merkittävä kokemus vaikkei hän olisi sitä ääneen sanonutkaan. Siitä kai kertoo sekin, että hän tuli avaamaan näyttelynsä kesken kesälomansa (tämän Anna kuuli ohimennen).

En varmaankaan olisi löytänyt tätä näyttelyä, tai lähtenyt sitä katsomaan, ellei yksi näyttelyn taiteilijoista olisi entinen opiskelijani. Veera Kujalan töistä olinkin siksi ennakkoon kiinnostunein. Veeralta on näyttelyssä kaksi pääaiheista työtä.

Pää oli käsittääkseni hänellä yleinen aihe kuvataiteessa (ja miksei kirjoittamisessakin) jo meillä opiskellessaan. Veera on todella taitava teknisesti ja hän osaa vangita päihin ja kasvoihin uskomattoman hienoja erilaisia vivahteita, mutta hänen osaamisensa ei jää pelkkään tekniseen taituruuteen. Hänen työnsä eivät ole missään tapauksessa selitteleviä, mutta ajatuksia ja tunteita ne herättävät. Näin monipuolisessa näyttelyssä hänen pelkistetyt työnsä eivät varmasti ole parhaimmillaan, tai niitä pitäisi jäädä tarkastelemaan pidemmäksi aikaa. Nämä kaksi työtä oli ripustettu ihan lattian rajaan ja olisi aika kutkuttava ajatus mennä joskus vaikka puoleksi tunniksi tuohon lattialle mahalleen makaamaan ja katselemaan näitä päitä. Veeran töissä, ainakin niissä mitä olen nähnyt, päille yleensä tapahtuu jotakin ja se tapahtuminen kuvataan surrealistismin tai ekspressionismin keinoin. Muuta kiinnostavaa (ja kokeilevaa) näissä kahdessa työssä on esimerkiksi se, että ne on tehty kankaan sijaan tapetille.

Mä en käsitä ollenkaan esimerkiksi sitä, miten kasvot kuvataan niin, että katse näyttää olevan alaspäin eikä näytä siltä kuin silmät olisivat kiinni. Vai onko se mahdollistakaan? Onko vain minun tulkintaani että silmät ovat auki? En tiedä haluanko tietää, vai haluanko mieluummin uskoa että tähän liittyy jotakin mustaa magiaa jonka salaisuus on ainoastaan muutamien kuvataiteilijoiden tiedossa.

Tää saattoi olla suosikkini koko näyttelyssä (tosin suosikkia on hyvin vaikea valita, oli niin paljon upeita töitä).

Tuija Palojärvi: ”Kettutyttö”

Tässä on siis jonkinlainen polvillaan oleva päätön enkel’hahmo, jolla on nyrkkeilyhanskat maahan nojaavissa käsissään. En tiedä onko se teoksen tulkinnan kannalta oleellista, mutta kaulasta pystyy kurkistamaan sisään. En tiedä sitäkään mitä kaikkea on mietitty teoksen sijoittelussa, mutta se on mielestäni onnistunut mahtavasti. Valo siivilöityy rakennuksen ikkunoista aika jännästi ja teos näyttää tosi erilaiselta eri kulmista ja eri aikaan. Tämän havainnon pystyi jo parissa tunnissa tekemään. Mistä erityisesti pidän tässä teoksessa on se, että siinä on hyvin voimakasta tematiikkaa, mutta se ei ohjaa tulkintaa mitenkään, eikä tunnu arvottavan. Tai jos se niin tekee, minä en sitä ymmärtänyt. Nähdäkseni kokija on aika vapaa tekemään oman luentansa teoksesta, jos haluaa, mutta teos antaa siihen hyvän tuen. Jos nyt näin voi sanoa. Itse en halunnut lähteä tekemään tulkintaa, vaan mieluiten ihastelin erikoisia ideoita ja teoksen esteettistä puolta (jos siis on olemassa tulkinnasta erillistä esteettistä puolta). Vahvoja symboleita mm. pään puuttuminen, teoksen nimi ”Kettutyttö”, nyrkkeilyhansikkaat, repaleista enkelinsiipeä muistuttava sulkaviritelmä selässä, sekä häämekkoa muistuttava vaate. Niin joo ja tietysti valkoinen väri, materiaalit, valo ja läpikuultavuus. Mustien nyrkkeilyhanskojen kontrasti valkoiseen mekkoon voisi olla kliseinen, tai ainakin osoitteleva, mutta nyrkkeilyhanska ei tarkoita pelkästään väkivaltaa, vaan myös yhdessä sovittua väkivaltaa, joka ei väkivallan määritelmää täytä. Tarkoittaako tämä että avioliitto on väkivaltasopimus, kenties. Ainakin valtasopimus. Emme tiedä onko avioliittoon päädytty ja onko molemmilla iskuja pehmentävät hanskat. Mutta vaikka tulkinnassa pääsisi näistä symboleista pitkällekin, teoksen nimi jää hämmentämään. Diggaan.

Ella Kujalan työt jäivät mieleen myös.

Nämä eivät jääneet mieleen ainoastaan rohkean värienkäytön ja jotenkin vimmaiseniloisten siveltimenvetojen vuoksi, vaan myös siksi, että taiteilija on 13-vuotias. En tiedä onko tämä ikäkysymys julkisessa keskustelussa edelleen ongelmallinen rajanveto. Että missä iässä kyse voi olla taiteesta ja milloin on vielä kyse vähäpätöisemmästä lasten taiteesta. Minä haluan tietysti suhtautua kysymykseen pitäen sitä irrelevanttina. Tässä näyttelyssä taiteilijan ikä oli mainittu, en tiedä olisiko niin ollut syytä tehdä, mutta niin oli tehty. Jonkun silmissä iän mainitseminen voi vähentää teoksen arvoa ja kiinnostavuutta, minun silmissäni luultavasti hieman lisää. En tietenkään ole immuuni tälle tiedolle, valitettavasti. En ole nyt aivan varma oliko Ella Kujala Veera Kujalan sisko, kenties oli. Näissäkin näyttäisi olevan jonkinlaista pääteemaa. Olen näkevinäni kasvojen muotoja, huutavaa suuta. Jotain kauhistuttavaa. Pidän tosi paljon siitä miten Ella Kujala käyttää värejä.

Riikka Kupsalan ”Sonni” oli myös komea.

Samoin Irma Matalamäen ”Alku ja loppu”.

Vuokko Koiviston ”Kesäyö” oli myös kaunis (JA siinä on paljon värejä joista tykkään).

Pääteemaa oli myös näissä Liisa Kuoppalan töissä. Pää oli muuten melkein kaikissa töissä teemana tai osateemana. Kettutytöltä pää puuttui kokonaan.

Nämä nyt ensiajatuksina eilisistä avajaisista. Olin tosi yllättynyt töiden tasosta. Ihan mahtavaa settiä. Aion mennä uudestaan, sillä kaksi tuntia ei riittänyt sekä sosieteeraamiseen, että kaikkiin teoksiin tutustumiseen. Useimmat ulos ripustetuista töistä jäivät vielä tarkemmin tarkastelematta. Ensimmäisenä ajatuksena tuli mieleen, että näyttelyssä on liikaa töitä, kun niitä ei pysty kerralla ottamaan vastaan. Mutta mitä vikaa siinä on, että näyttelyyn pitää mennä toisenkin kerran? Varsinkaan kun sinne on vapaa pääsy.

Tällaisia asioita tapahtuu, kun ihmisille annetaan välineet ja rohkaisua, eikä sanota että noin ei saa tehdä. Hyvää Suomen kuvataiteen päivää!

Lopun tunnelmapalaksi vielä ystävämme Marjatta Ripsaluoma teosten keskellä. Marjatta tiesi sanoa, että nuorisotalon vieressä oleva Kainaston koulu oli se koulu, jota Orvokki Autio kävi. Nuorisoseurantalo oli entisöity todella hienosti, eli näyttely oli saanut tosi komeat puitteet. Oli loistavaa että tuli lähdettyä. Ja oli tosi loistavaa, että pois lähtiessämme huomasimme, ettemme ehtisi viedä Marjattaa asemalle, joten ”jouduimme” viemään hänet kotiin asti. Oli tosi mukava kesäilta taiteen ja hauskojen keskusteluiden parissa.