MÄNTTÄ OSA 2: Munaa, tilaa.

Linkki: Osa 1

XIX Mäntän kuvataideviikot 15.6.-31.8.2014
Avoinna joka päivä klo 10-18.

Poptaidenäyttelyn lisäksi Serlachius-museoiden uudessa Gösta-paviljongissa tilaa saivat mm. Eija-Liisa Ahtila, Riiko Sakkinen ja Pirjetta Brander.

Branderin suhteen mokasimme. Hänen videoteoksensa ’Mielen tasapainolajit’ esitetään Göstassa joka päivä klo 12. Olimme paikalla hyvissä ajoin, mutta emme muistaneet tuota esitysaikaa. Aulassa seisoskellessamme tajusin että screenillä näkyvä teksti näytti tutulta ja sehän oli runoilija Janne Nummelan tekstiä. Sillä hetkellä tajusin teoksen Branderin teokseksi, koska olin kyllä kuullut siitä aikaisemmin. Tajuamisen hetkellä teos oli kuitenkin pyörinyt jo vartin, joten emme enää menneet katsomaan sitä. Tämä harmitti todella, sillä olen pitänyt niistä Branderin töistä mitä olen nähnyt ja itse asiassa olen kerran tehnyt Jyväskylässä performanssin, jossa hauskasta sattumasta johtuen Pirjetta Branderin videoteos heijastui päälleni kun esiinnyin.

anarkismionnainen

[’Anarkismi on nainen’-performanssi Äkkigalleria 12:ssa 26.11.2011. Kuva: Anna Ruth. Videoteos: Pirjetta Brander: Kiirastuli.]

Eija-Liisa Ahtilalta oli iso videoteos nimeltä ’Tutkimuksia Draaman Ekologiasta 1″. Tai se oli siis ”nelikanavainen liikkuvan kuvan installaatio ekologisesta tarinankertomisesta ja pyrkimyksestä dialogiin toisten elollisten organismien kanssa.” Suomeksi sanottuna näyttelytilassa oli neljä isoa valkokangasta aseteltuina kuin huoneen seiniksi ja niihin heijastettiin jokaiseen omaa videofeediään. Nelikanavaisuutta käytettiin teoksessa todella upeasti. Kaikkein ilmeisintä kikkaa, kävelemistä ruudusta toiseen, käytettiin säästeliäästi, mutta usein vastakkaisten tai vierekkäisten kuvien sisältö toimi tosi komeasti hyödyntäen joko ristiriitaisuutta tai vahvistusta. Yleisölle oli pienet selkänojattomat istuimet keskellä tilaa ja niissä oli luontevaa kääntyillä katsomaan eri kuvavirtoja. Kuvaa oli vaivatonta seurata, sillä ei pyritty häiritsemään katsojaa eikä tarkoituksena ollut tuottaa niin paljon kuvamateriaalia samanaikaisesti, ettei sitä pystyisi seuraamaan. Tärkein seuraus tästä järjestelystä oli mielestäni tilallisuus ja erikoinen kokemus siitä, että toisaalta oli melkein kuin olisi ollut itse luonnon keskellä, luonnonkuvineen ja -äänineen (äänimateriaali koostui ennen kaikkea tuulesta, näyttelijän äänestä ja lintujen laulusta), mutta toisaalta käsikirjoittu teksti, jota Kati Outinen esitti, muistutti koko ajan siitä, että tässä ei nyt olla luonnossa vaan analysoidaan sitä. Teos antoikin hyvät lähtökohdat joko ihan vain ottaa vastaan taiteilijan analyysiä tai tehdä omaa sen rinnalla. Teoksen katsoja, vastaanottaja, osallistuja istui keskellä teosta ja teos oli kaikkialla, teoksessa istuttiin sisällä. Tämä sai aikaan aivan toisenlaisen teos-katsoja -suhteen kuin mihin tavallisesti on totuttu. Varmaan joku voi suhtautua kuin taidenäyttelyn seiniin, mutta itse koin näin. Tämänkin teoksen haluaisin kokea vielä uudestaan. Puhuimme siitä pitkään ja olimme kaikki tosi vaikuttuneita, mutta en muista tekstisisällöstä enää paljoakaan.

Ahtila3
[Kuva: Kristallisilmä Oy – Chrystal Eye Ltd, Marja-Leena Hukkanen]

Tuo kuva on hyvä siirtymä, koska mies hyppää munan muotoisena.

”Taiteilija Riiko Sakkinen luo paviljonkiin kuvitteellisen museon, Museum of No Artin. Jotain kuitenkin puuttuu: tässä museossa ei ole lainkaan taidetta. Hieno näyttelykatalogi esittelee kyllä MuNA:n fiktiivisen johtokunnan, kuraattorin, sponsorit ja museokaupan tuotteita.

MuNA:lla on oma logo, Facebook-fanisivu, Twitter-tili ja näyttäviä julisteita. Niiden lisäksi taidetta ei löydy mistään. – MuNA on dystooppinen museo, jossa taiteella ei ole merkitystä. MuNA:ssa tärkeintä ovat raha, valta, brändi ja kävijämäärät, Sakkinen kertoo.”

Sakkisen installaatiossa kiinnostavimpia asioita minulle olivat se, että hän ei ollut itse valmistanut näyttelyynsä mitään vaan tilannut kaiken joltain muilta, hän oli siis tosiaan museonjohtaja ja kuraattori enemmän kuin taiteilija, siinä mielessä, mutta tietenkin hän oli ennen kaikkea taiteilija, koska teos on käsitetaiteellinen kokonaisuus, ja toinen kiinnostavin asia oli se, ettei teosta varsinaisesti tarvitse nähdä kokeakseen sen. Näiden kahden seikan ristiriita (taiteilija museonjohtajana, mutta teosta ei tarvitse nähdä, eli siitä ei joudu välttämättä maksamaan) on minulle se olennaisin, kun en museomaailmaa hirveästi tunne. Voisiko olla mielekästä tarkastella joitakin muitakin museoita museonjohtajiensa kokonaistaideteoksina? Tällainen analyysitapa voisi tuottaa jotakin sellaista tietoa ja näkökulmaa, jota ei muilla keinoin voida tuottaa. Ja toisaalta, museoiden tavaramyynti voidaan myös nähdä tämän kokonaistaideteoksen osana.

Munataulut
[Kuva: En löytänyt kuvaajan tietoja. Oikeudet kuulunevat siis Serlachius-museoille]

Munamuseon johtokuntaan on tietysti valittu jos jonkinlaista fiktiivistä ilkiötä Amerikan psykosta Willy Wonkaan, mutta paljon kiinnostavampaa on, että kuraattoriksi on merkitty Sinkkuelämää-sarjan Charlotte (ja arkkitehdiksi jokin perverssi animehahmo). Samoin tietysti yrityskumppaneiksi on merkitty Terminator-elokuvien Cyberdyne Systems, joka kehittää Skynetin; Omni Consumer Products RoboCop -elokuvista; Tyrell Corporation Blade Runnerista; Umbrella Corporation Resident Evil -peleistä ja -elokuvista sekä Weyland-Yutani Corporation Alien-elokuvista ja -peleistä. Johtokunta ja muut henkilöt ovat siis hieman monipuolisemmasta genretaustasta, mutta yhtiöt ovat kaikki scifi-puolelta ja hieman dystooppiselta puolelta sieltä.

Mielestäni käsitetaiteen näkökulmasta kiinnostavin näistä yrityskumppaneista on Omni Consumer Products, koska fiktiivisen RoboCop-firman lisäksi on tämän niminen, oikeasti olemassa oleva yritys, joka valmistaa ja myy elokuvissa ja tv-sarjoissa esiintyviin fiktiivisiin tuotteisiin perustuvia tavaroita, esimerkiksi Tru Blood -juomaa. Sitä olisi kenties siis houkutus tarkastella samankaltaisena käsitetaideteoksena kuin Museum of No Artiakin ja samalla se tuo koko teokseen uuden metatason, mutta mahdollistaa myös monia muita tulkintasuuntia, koska se ei rajoitu tuotteissaan ainoastaan fiktiiviseen Omni Consumer Products -yhtiöön, vaan myös monien muiden viihdebrändien fiktiivisiin tuotteisiin. Museothan tekevät tietysti samaa: heillä ei ole ainoastaan ”omaa tuotettaan”, eli taidenäyttelyitä, vaan heillä on myynnissä tavaraa, muiden valmistamia kaupallisia tuotteita, matkamuistorihkamaa jne. Tästä aukeaa kiinnostavia kysymyksiä toimeentulosta. Esimerkiksi ihan se, että pitäisikö museoiden mieluummin myydä asiakkaille taidetta kuin Coca-Colaa, jotta Coca-Cola Company ei söisi taiteilijoiden ruokaa. Tai: onko taiteilijoiden toimeentulo lainkaan relevantti kysymys, mitä tulee museoiden toimintaan. Pitäisikö sen edes olla. Minä en tiedä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

%d bloggers like this: